Metsän ystävä

Hei! Tänään postaan taas tänne uuden tarinan. Tarina kertoo Oilista, tytöstä, joka rakastaa luontoa. Oililla on myös hyvä mielikuvitus. Olen ottanut tarinaani inspiraatiota luonnosta ja osa tarinasta on tapahtunut oikeasti. Tai oikeastaan ennen oli pieni, sammaleinen alue, eikä sitä voinut kutsua metsälain, minä olin kakkosella ja kutsuin sitä leijonametsäksi. Se hakattiin viime vuonna. Kivikoura taas muistuttaa hieman toista metsää, joka on lähellä kotiani. Mutta nyt tarinaan…. tervetuloa!!

Kävelin eräänä pirteänä keväpäivänä pihallamme ja mietin leijonametsää. Se oli pieni, sammaleinen metsikkö lähellä kotiamme. Leijonametsässä oli paljon kaatuneita puita, joiden päällä oli paljon sammalta. Siellä linnut lauloivat iloisesti ja mieli keventyi automaattisesti rauhalliseen oloon. Mutta metsä hakattiin kuusi vuotta sitten ja mutaiseen maahan ruvettiin rakentamaan uutta kerrostaloa, mutta se jätettiin kesken mutaisiksi raunioiksi, joita katsellessa minulle tuli oksettava olo. Kaunis metsä oli hakattu rakennuksia varten, jotka oli jätetty kesken. Pysähdyin mietteissäni. ”Mitä, jos lähtisin kivikouralle?” Ja minä lähdin kovaa vauhtia juoksemaan kohti metsikköä, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä.

Kivikoura oli melko pieni, kivinen metsä, joka oli täynnä polkuja, salaisuuksia, eläimiä ja onkaloita, jotka olivat varmasti täynnä kiukkuisia käärmeitä. Ne suuret kivet olivat, kuin tehty pomppimista varten, mutta äidin mielestä niissä oli vaarallista hyppiä, sillä voisi loukata itsensä pahastikin osuessaan kiveen. Tämä oli innoite hyvälle mielikuvitukselleni ja minä rupesin keksimään, mitä kaikkea voisi tapahtua, jos osaisin kiveen, nenäni räjähtäisi, muuttuisin siniseksi tai, no oikeastaan jo tiesin, mikä- tai kuka räjähtäisi- äiti.

Saavuin kivikouraan ja päätin kävellä sen läpi ja jatkaa sitten tietä pitkin matkaa kotiin asti, jossa äiti jo varmaan hermoili. Kävelin rauhallista vauhtia metsän poikki. Kun olin metsän lopussa sillä koivuisella alueella, jossa joskus saattoi nähdä ketun tai muun melko harvinaisen elämen, huomasin, että kasa työkoneita ja niiden kuljettajia oli tullut metsän laidalle. Juoksin paikalle, sillä pelkäsin, että metsä ajjottaisiin kaataa.

Juoksin kyyneliä pidätellen kohti kotiani(, jossa äitini oli varmaan jo räjähtämispisteessään ja isäni rauhoitteli häntä, ettei hän aivan heti soittaisi poliisille ja liiottelisi kaikesta mahdollisesta). Metsikkö aijottiin kaataa, nyyhkin. Vastaan tuli nuori pari, joka näytti ihmettelevän. Ja aivan syystäkin he ihmettelivät. Olin kyyryssä märkä hupparin naamani edessä ja minä vuoroin hikkasin ja vuoroin itkin ja nyyhkin. Ikuisuuden kuluttua pääsin silmät punaisina pääsin kotiin ja astuin avonaisesta ovesta eteiseen, joka oli täynnä kankaita, joista äiti aikoi ommella uudet verhot, mekon, tuolin päällyksen, hiuspannan ja tyynyn. Astun raskain sydämin keittiöön ja valitin jo valmiiksi huolestuneelta äidiltäni. Äiti näytti pohjattoman surulliselta, jonka arvelin johtuvan siitä, että hänkin oli lapsena leikkinyt siellä.

Mietin illalla sängyssä metsää ja vaihtoehtoja, valittaisiin presidentille tai aloittaisin mielenosoituksen- tai tekisin jotain järkevää: menisin miesten luokse ja koettaisin saada heidät lopettamaan. En tiennyt tottelisivatko he minua vai räkättäisivät minulle ilkeästi. Nukahdin kuitenkin täynnä luottoa ja taisteluhenkeä.

Heräsin lintujen lauluun ja puin nopeasti vaatteet päälleni. Haukkasin muutaman palan punaisesta omenasta, jonka tipautin nopeasti roskikseen. Juoksin metsän laidalle ja miesten luokse. ”Te ette saa kaataa tätä metsää!” Huusin täysiä korkean körilään korvaan. ”Miksi emme?” Hän murahti ja antoi käskyjä apulaisilleen. ”Kuka on pomonne ja missä hän asuu?” Sanoin yllättävän tyynesti. ”Ari Lehtisuo, Pärstäkatu 34.” Hänen vieressään seisova nainen sanoi hieman robottimaisesti. Naisella oli musta, tiukka polkkatukka ja kylmänsiniset silmät. Päällään hänellä mustavalkoinen mekko ja suuret korkokengät, joista kuului kova ääni joka askelmalla.

Lähdin kohti ”pomon” kotia. Se oli suuri talo, ellei jopa kartano, jossa oli kaksi kerrosta ja se oli maalattu ruskeaksi. Talon edessä oli nuutunut kukkapenkki ja suuri kuusi, jonka oksat olivat paksut ja tuuheat. Lähdin kävelemään kohti ovea ja painoin vapisevan etusormeni ovikellolle ja painoin. Hetken kuluttua asiallisesti pukeutunut mies avasi oven. ”Päivää. Ketä olette?” Hän kysyi nuivasti. ”Oili Tähtisilmä” Vastasin epäröiden, sillä mies katseli minua. ”Onko sinulla asiaa?” Hän kysyi. ”On. Voimmeko puhua puutarhassasi?” Mies viittoi penkkiä talon seinämällä. Istahdin penkille. ”Mistä tahdoitkaan puhua” Hän kysyi äänessään lämmin sävy. Kerroin hänelle metsästä, joka aijottiin kaataa ja mielipiteestäni ja perustelin sitä. Hän nyökkäsi lopettaessani ja sanoi: ”Lopetan työt. Metsä säästyy.” Näin, että hänen silmänsä olivat kostuneet ja näytti siltä, että hänen mielensä seikkaili hänen nuoruudessaan, ajassa, jolloin kaikki oli suurta ja kaunista. Minä hymyilin ja kiitin. Lähdin juoksemaan kotiin. ”Äiti! Äiti! Kivikouraa ei hakata! Äiti, kuulitko?”

Oliko hyvä?💙