Moikka! Kappas, olen sattunut tekemään lyhyen ja surullisen tarinan. Tarinani kertoo tytöstä, joka….hupsis, saatkin lukea sen tekstistä. Kivoja lukuhetkiä!
On hiljainen aamu, äiti on lähtenyt jonnekin ja isä näyttää vaisulta, surulliselta ja kaihoisalta. Hänen tavallisesti iloiset ja pirteät kasvonsa ovat jotenkin painuneet kasaan, ja hän näyttää siltä, että olisi itkenyt koko yön.
***
Kun tulen koulusta kotiin isä ottaa minut sohvalle, ja kertoo asiansa-” äitisi, äitisi, hä. Hän on KUOLLUT! Isä puhkeaa itkuun, enkä oikein tajua, mitä hän sanoi. Päässäni sumenee. Äitini. ÄITINI ON KUOLLUT! Ryntään huoneeseeni itkien.
***
Itken. Itken yksin pimeässä. Suren, koska äitini on kuollut. Kuollut. Poissa ikuisesti. Ikuisesti. En näe häntä enää koskaan. En koskaan. Päässäni vilisevät ne ihanat, iloiset muistot ja hetket, joita vietin äitini kanssa. Mutta. Mutta. Äitiäni ei ole enää. Ei enää. Syöpä. Syöpä on vienyt hänet minulta. Ikuisesti. Ikävöin. Itken. Tunnen niin kovaa kaipuuta. On hiljaista. Isä itkee, pikkusiskoni on mennyt itkemään omaan huoneeseensa, ja minä, minä olen täällä. Yksin. Yksin itkemässä. En pysty liikkumaan, en tekemään läksyjä, enkä edes ajattelemaan kunnolla. Koko elämäni on pilalla. Niin minä luulen, vaikka niin ei ole. Pettymyksistä ja menetyksistä selvittään. Mutta. Mutta niistä jää aina jälki. Aina.
Totuus satuttaa.
Kiitos ihan valtavasti, kun jaksoit lukea tänne asti. Mitä mieltä olit tarinasta? Kerroinko selvästi? Vai epäselvästi? Kommentoi, koitan vastata aina kommentteihin.