Jatkotarina: Menneisyyden salat

No niin….. Olen aloittanut jatkotarinan! Kauan, kauan aikaa sitten aloitin ensimmäisen jatkotarinani, jonka nyt julistan kuolleeksi projektiksi. Tämä tarina kertoo Minttu – nimisestä tytöstä, joka muuttaa uuteen maailmaan.  En halua spoilata, joten päästän teidät lukemaan itse. Toivottavasti tykkäät!

P.S. Tässä osassa on 791 sanaa!

Luku 1: Viikko aikaa

Muistan sen viikon kuin eilisen. Olin matkalla uuteen maailmaan, muuttamassa kauaksi pois.

Minun oli hyväksyttävä se ja hyvästeltävä kaikki minulle tärkeä. Edes ystäväni eivät vielä siinä vaiheessa tietäneet siitä. Enkä minä kymmenen minuuttia ennen sitä.

Lähtisimme viikon päästä. Se olisi varmaa.

Niinpä ensin päätin sanoa hyvästit tärkeimmälle asialle maailmassa – Viljalle.

Vilja asuu kaukana maalla, paikassa, jossa on rauhallista.

Niin hyppäsin bussiin.

Koko bussimatkan mietin, miltä uusi koti mahtaisi näyttää. Olisiko se iso vai pieni ja muuta sen suuntaista.

Saapuessani Viljan kodille huomasin hänet taas kirjoituslehtiön ääressä.

Vilja on muuten hyvä ystävä, mutta hän rakastaa kirjoittamista. Minä en voinut sietää sitä.

Toisinaan Vilja yritti selittää, miltä kirjoittaminen tuntuu. Minä en ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään. Kerran hän sanoi: ”Kirjoittaminen on kuin lentämistä, luistelua tai hattaralinnaa.”

En tajunnut siitä mitään.

Luisteluhan oli tylsää, kuinka sitten kirjoittaminen voisi olla sitä hauskempaa.

Joka tapauksessa saapuessani Viljan luokse näin hänen sinisten silmiensä loistavan innostuksesta.

-Olen tehnyt runon! Vilja huudahti ihastuneena. Sitten hän huomasi minut.

-Mitä kuuluu? Hän kysyi iloisesti.

-Ei kovin hyvää, sanoin ja lysähdin hänen viereensä puutarhakeinuun.

-Miksi? Vilja kysyi ja vilkaisi minua kiinnostuneena.

-No…. Me muutetaan, totesin ja katsoin heiluvia puita.

-Voi ei! Vilja huudahti. -Haluatko kuulla runon?

-No vaikka. Huokaisin ja rupesin kuuntelemaan.

 Aika muuttuu,

 muuttaa muotoansa

 kertoo salaisuuden ihanan.

  Aika vierii,

  unelmamme muuttuvat.

-Eikä! En keksinyt tähän jatkoa. Lisäksi idea ontuu, Vilja totesi surullisena.

-Minusta se on ihana! Minä voin auttaa sinua keksimään siihen jatkoa!

Sitten havahduin – olinko juuri luvannut auttaa runon kanssa. Myös Vilja vaikutti yllätyneeltä. Hän tuijotti minua kuin avaruusolentoa.

-Hyvä juttu, hän sanoi tuijotettuaan minua hetken.

-Voidaanhan me lähettää toisillemme kirjeitä.

-Niin, Vilja sanoi. – Nyt sun täytyy mennä.

-Lähetellään kirjeitä! Huusin.

-Joo! Tehdään niissä se runo loppuun, Vilja huusi perään.

Ai niin….. Se runo.

Enää kuusi päivää. Huomenna pitää mennä metsään.

Heräsin aamulla väsyneenä, sillä en ollut saanut kunnolla nukuttua. Kiskoin päälle hupparin ja farkut. Ja mustat sukat.

Lähdin metsään. Linnut lauloivat ja joka puolella oli vihreää. Tämä on se paikka, jossa tunnen voivani tehdä mitä tahansa. Astelin ruskeiden lehtien peittämää polkua pitkin metsän sydämeen. Siellä tuskin kuuluivat kaupungin melut. Huokaisin. Tämä paikka oli varmasti kaunein ikinä.

Illalla ajattelin ”enää viisi päivää. Huomenna täytyy ruveta pakkaamaan.”

-Sinun täytyy laittaa jotain pois, äiti huomautti kantaessaan neljää pahvilaatikkoa huoneeseeni.

Niin. Sitä en tullut ajatelleeksi.

Niinpä vietin lähestulkoon koko päivän huoneessani pakkaamassa, siistimässä ja karsimassa tavaroita.

Päivän lopussa huone oli lähes valmis. Huomenna pitäisi mopata lattia ja pestä ikkunat.

Romutavaroitakin oli kertynyt. Mustassa muovisäkissä köllötti paperia, rikkinäinen kynä, syntymäpäiväkortti, sinitarramöykky, kolme rumaa helmeä, liian pienet housut ja kuusi vanhaa koulukirjaa. Äitikin oli tyytyväinen.

Enää neljä päivää. Huomenna pitää mennä shoppailemaan. Ja siivota vähän huonetta.

Sen yön nukuin huonosti pahvilaatikkojen täyttämässä huoneessa.

Luku 2: Viimehetket

Aamulla heräsin siihen, kun naapurin pihasta kuului ruohonleikkurin ääntä. Olin tuskin noussut sängystä, kun äiti pelmahti huoneeseen esiliina päällään.

-Hyvä. Olet jo herännyt. Minun pitää lähteä töihin. Aamupalaksi on muroja. Jos lähdet jonnekin palaa ennen viittä. Lounaaksi voit tehdä nuudeleita. Jääkaapissa on tonnikalaa. Ei kai ollut liian pitkät ohjeet, muru? Äiti kysyi. -Voi vitsi! Kylläpä aika rientää!

Ja niin äiti oli taas poissa.

Astelin täpötäyden ostoskeskuksen käytävällä Viljan kanssa. Oli alennuspäivä ja siksi kaikki olivat liikkeellä.

Vaateliikkkessä oli uskomaton jono.

Kirjakaupassa oli täyttä.

Hesburgerilla oli mahdoton jono.

Silmälasiliikkeessa oli vanha nainen juttelemassa tuttavallisesti myyjän kanssa.

Ja apteekissa oli nuori mies ostamassa särkylääkettä.

Koruliikkeessä oli tyhjää.

Ravintolassa oli lapsiperheitä kuin sieniä sateella.

Ja niin Vilja ja minä istuimme penkille, sillä emme jaksaneet harhailla täpötäydessissä liikkeissä.

Illalla sänkyni vieressä oli karkkipaperi.

Muuta ei siitä reissusta jäänyt käteen.

Enää kolme päivää. Äiti sanoi, että huomenna minun pitää auttaa pakkaamaan. Tulee aika tylsä päivä.

Arvaukseni osui oikeaan. Heräsin äidin paiskaamaan oveen. Siitä kuului kamala ääni, sillä saranat natisivat ja äiti paiskasi oven.

-Pitää hoidella tämäkin ovi! Hän huudahti.

-Huomenta, sanoin unenpöpperöisenä tallustaessani keittiöön.

Aamiaiseksi oli muroja, taas. Koulukaverini-entiset sellaiset – ovat aina valittaneet puurosta, mutta minusta sellaista olisi oikeastaan mukava saada.

No niin…. Nyt kerron minkälainen päivä minulla oli.

Klo 8.00: Aamupala, taas muroja

Klo 8.30 Ikkunat pestiin uudestaan, roskat laukaistiin, imurointiin, luututtiin lattiat….

Klo 10.34 Äiti leikkasi nurmikon

Klo 11.28 Äiti sai urakan valmiiksi

Klo 11:40 Söimme ruisleipää

Klo 12.12 Äiti nukahti. Puhuin puoli tuntia puhelimessa Viljan kanssa.

Klo 19.56 Äiti heräsi. Pakkasimme kaikki muut tavarat paitsi leivän ja voin. Putsasimme jääkaapin.

Klo 22.47 Menimme nukkumaan. Tai minä menin nukkumaan. Ei äiti.

En jaksa kertoa kovin tarkasti seuraavien päivien tapahtumista, mutta voin sanoa, että lähtö oli kamala. Satoi kovasti ja olin huonolla tuulella. Matkalla minulla oli ikävää. Puhelimen akku oli tyhjä ja matka oli pitkä. Äiti lauloi lampilaulunsa mukana ja oli pilvistä ja tylsää.

Uusi koti oli kaunis, mutta arkisen harmaa. Minulla oli tilava huone ja pieni parveke.

Rupesin sisustamaan huonettani heti, kun olin saanut tavarani sinne. Sänky meni seinän viereen, työpöytä ikkunan eteen, kirjahylly työpöydän viereen ja kaappi oven viereen.

Aamulla minulla oli kamala olo.

Rupesin muistamaan jotain, joka oli minulle ennen kaikkein tärkeintä.

Isän.