Tavoitteena tarina

Moikka! Tä on mun pisin tarina!☺️

-Älä ota sitä niin raskaasti! paras ystäväni Meri yritti lohduttaa, kun minä olin juuri hävinnyt tarinakilpailun. Hänellä oli kiharat, villit ja oranssit hiukset ja pienet pisamaiset posket, joissa ei mielestäni ollut yhtäkään vikakohtaa tai virhettä- ne olivat täydelliset- vaikka hän usein valitti aika monestakin asiasta, tai epäkohdasta, jota kukaan muu ei ollut huomannut.

-Sinä voit onnistua seuraavalla kerralla, hän jatkoi. En uskonut sitä, sillä uskoin epäonnistuvani kaikessa, mihin ryhdyin, ajattelin, että tarinani olivat huonoja, sillä minusta tuntui, että ne olivat aina liian lyhyitä, tai niissä oli aivan liikaa kirjoitusvirheitä, tai ne pahoittivat vahingossa jonkun mielen. Minusta tuntui, etteivät tarinani pystyneet kilpailemaan edes päiväkotilasten tarinoiden kanssa. Murehdin tarinaani ja “epäonnistunutta” elämääni, mutta Meri havahdutti minut hereille ravistelemalla minua hellästi, sillä olin kokonaan unohtanut, että hän oli vielä vieressäni.

-Vuokko! Oletko sinä kunnossa? hän kysyi huolestunut ilme täydellisillä kasvoillaan. Minä hymyilin hänelle ja nyökkäsin.

-Hyvä, hän sanoi ja toisti saman hetken kuluttua rauhoittaakseen itsensä, sillä hän oli meistä kahdesta se, joka stressasi kokeisiin ja hermoili.

-Minun pitää nyt lähteä kotiin, sillä tänään minulla on partio ja äidinkielen kokeeseen täytyy harjoitella. Nyökkäsin. Meri lähti kävelemään ripein askelin kohti kotiaan, joka sijaitsi tien toisella puolella. Katselin hetken puita, jotka huojuivat tuulessa ja kuiskivat salaisuuksia toisilleen. Hetken katseltuani nousin hieman vaivalloisesti ylös ja lähdin kotiin murehtimaan.

Istuin työtuolillani selaten puhelintani. Etsin sivustoa, jossa olisi tarinakilpailu, sillä kunnianhimoni oli palannut nopeasti. Sivun lopussa oli kilpailu, jossa oli tehtävänä kertoa tarina ihmisestä, jolla on jokin erityinen kyky. Myös kuva piti piirtää, mutta en luottanut piirrustustaitooni, joten päätin, etten osallistuisi siihen kilpailuun. Minusta tuntui, että sopivan kilpailun löytäminen oli mahdotonta.

Avasin ruskean ja vanhan kaapin oven ja naamani eteen pöllähti suuri pölypilvi. Huiskin pölyjä pois ja kaivoin keskimmäiseltä hyllyltä vanhan, pölyisen kirjan, joka oli joskus ennen toiminut päiväkirjanani. Puhalsin osan pölyistä pois kirjan päältä ja avasin kirjan varovasti miettien samalla, mitä kirjassa mahtoi olla: oliko siellä suruja, huolettomuutta, vai murhenäytelmä. Aloin lukemaan lyhyitä pätkiä sieltä täältä. Vanhimmat merkinnät suorastaan huokuivat aikaa, jolloin maailma oli suuri ja tuntematon ja minä olin pieni ja kokematon. Suljin ruskean kaapin narisevan oven ja asetin rauhallisesti vanhan päiväkirjani yöpöydän laatikkoon, jossa oli lukko.

-Hei häviäjä, Juulia sanoi ärsyttävällä äänellä heilauttaen mustia, kiiltäviä hiuksiaan, jotka ylettyivät melkein hänen vyötärölleen asti. Hän oli voittanut minut täpärästi tarinakilpailussa tylsällä tarinallaan, joka kertoi prinsessasta, joka harjasi hiuksiaan koko tarinan ajan.

-Jaha. Nykyään ei edes vaivauduta vastaamaan, hän sihisi saaden kaikki ympärillä olevat purskahtamaan nauruun. Mutisin jotain epämääräisiä haukkumasanoja vastaukseksi ja marssin matematiikan luokkaan. Matematiikka oli minun mielestäni todella tylsää ja turhaa, enkä ymmärtänyt mitään murtoluvuista, saati prosenteista. Matematiikan opettajalla oli mustat, likaisen näköiset hiukset, ja ne oli usein laitettu todella epätasaiselle letille. Hänen kivenharmaat silmänsä tuijottivat joskus kivettyneinä jotain oppilasta, jos oppilas käyttäytyi hänen mielestään häiritsevästi. Uskonnon opettaja kertoi koko tunnin hänen “jännittävästä” nuoruudestaan. Koko luokka uskoi, tai oikeastaan tiesi ettei hän ollut rakentanut Eiffel- tornia, eikä voittanut kokonaista armeijaa sotilaita pelkällä muovilautasella.

“Mitä on 1753 jaettuna kahdella?” mietin tehdessäni matematiikan läksyjä. Päätin kysyä illalla äidiltä. Läksyjä oli vielä aimo kasa, sillä meille oli tullut läksyä vielä uskonnosta, äidinkielestä ja musiikista. Musiikin opettaja nauroi koko tunnin. Kun Lisebeth valitti, että aurinko paistoi hänen silmiinsä, nauroi opettaja kyyneleet silmissä ja kun Santeri pieraisi, nauroi opettaja niin, että oli suurin piirtein vaarassa tukehtua, mutta opettajan hymy hyytyi, kun Timo heitti häntä syödyllä purukumilla. Purukumi tarttui musiikinopettajan hiuksiin ja hän yritti koko lopputunnin saada sitä irti kiharoista hiuksistaan. Musiikin opettaja käytti usein valkoisia villapaitoja ja korkokenkiä, joiden piikit olivat luonnottoman teräviä. Lisäksi hän oli meikannut naamansa täyteen meikkejä, ja hänellä oli viininpunaiset tekokynnet, jotka osat olivat katki. Äidinkielen opettaja taas oli reippaasti keski-ikää lähenevä mies, jonka käsitys hauskanpidosta olivat pistokokeet ja muut hirvitykset, jotka vastasivat mielestäni kiduttamista. Hän piti luokkaansa kurissa valvomalla heitä luonnottoman tarkasti kellertävillä silmillään.

Kun olin vihdoin ja viimein saanut aivan kaikki läksyt tehtyä, oli kello jo seitsemän. Siirryin puhelimellani sivustolle, jossa oli kilpailuja ja kelasin puoleenväliin ja keskellä puhelimeni ruutua nökötti teksti: “9-13 vuotiaille tarkoitettu tarinakilpailu. Aikaan on maaliskuun loppuun. Kirjoita tarina, jonka päähenkilö on lapsi. Voittaja palkitaan kynäsetillä.” Monet kysymykset risteilivät päässäni. Osaisinko kirjoittaa tarpeeksi hyvän tarinan?

-Kyllä voit. Kunhan kirjoitat terveellä järjellä, äiti sanoi, kun olin kysynyt, saisinko osallistua tarinakilpailuun. Äiti katsoi minuun hetken lempeästi tummanruskeilla silmillään ja jatkoi sitten ruuanlaittoa. Kävelin yläkertaan ja avasin sinisen muistivihkoni ja katselin hetken vanhoja merkintöjä. Merkitsin päivämäärän ja kirjoitin kaikesta, mitä mielessäni liikkui. Vihko toimi päiväkirjanani, mutta en suostunut myöntämään sitä, sillä en halunnut, että kukaan saisi tietää, mitä tuo vihko todella kätki sisäänsä.

-Ettäkö kannattaisi? Tietysti kannattaisi! huudahti Meri ja hypähti kerran korkealle ilmaan. Hänen meripihkan väriset silmänsä suorastaan säihkyivät innosta.

-No kai minä voin osallistua, myönnyin, sillä, jos olisin vastannut kieltävästi, niin hän olisi mankunut koko päivän. Päätin lähteä kirjastoon etsimään innoitusta.

-Päivää. Etsittekö jotain erityistä? kysäisi kirjastonhoitaja, jolla oli pähkinänruskeat silmät, ja ja hieman silmiä tummempi polkkatukka. Naisen silmät näyttivät väsyneiltä ja hänen äänensä kuulosti sitäkin väsyneemmältä. Päällään hänellä oli sininen neule ja ja vaaleanpunaiset sukkahousut, jotka olivat nukan peitossa.

-En. Paitsi, että jotain, josta saa inspiraatiota tarinaan, jonka päähenkilö on lapsi. Nainen katsoi minuun hetken väsyneillä silmillään ja sanoi:

-Osasto kolme, rivi seitsemän. Katsoin häntä kummastuneesti ja kysyin:

-Missä on osasto kolme ja rivi seitsemän. Nainen lähti kävelemään ja viittoi minut kalpealla kädellään seuraamaan. Seurasin häntä ja hän pysähtyi valtavan hyllyn äärelle ja hän osoitti ylimmälle hyllylle ja sitten hän nyökkäsi jäykästi ja haki nurkan takaa tikkaat ja lähti pois.

-Outo tyyppi, mietin, sillä nainen oli tosiaankin ollut outo. Kiipesin tikkaiden ylimmälle askelmalle, mutta, kun vilkaisin alas, niin minua alkoi huimata. Tikkaat alkoivat myös heilumaan uhkaavasti ja minä tarrasin vaistonomaisesti hyllyyn. Tikkaat lopettivat heilumisen ja minä nappasin nopeasti kolme kirjaa hyllyltä. Kun olin viimein turvallisesti maan tasalla, katsoin kädessäni olevia kirjoja. Päällimmäisenä oli paksu kirja, jonka nimi oli Trooppiset kauhut, ja toisena oli ohut kirja, jonka nimi oli Pikku Pupen päiväkotipäivä, ja viimeisenä oli kirja, jonka nimi oli Mustan surman paluu. Kirjaston toiselta puolelta kuulin räkätystä. Sillä naisella oli selvästi surkea huumorintaju.

-Mene metsään. Se virkistää, sanoi äitini, sillä hän tiesi, että olin kyhjöttänyt koko päivän sisällä miettien sopivaa tarinaa. En jaksanut vastustella, ja vedin sinisen tuulitakkini päälleni, painoin pipon päähäni ja lähdin metsään. Metsä heräili talvisesta horroksestaan, ja linnut lauloivat sekä pieniä lehtisilmuja ja ruohotupsuja kurkisteli sieltä täältä. “Kaikki parhaat ideat syntyvät metsässä, luonnon puhjetessa kukkimaan ja laulamaan,” mietin, sillä metsä oli kaunis, suorastaan lumoava. Katselin, kuinka linnut lauloivat puiden oksilla ja oravat leikkivät puiden latvoissa. Mieleeni alkoi vähitellen rakentua hahmo, jolla oli raikkaanvihreät silmät ja vaaleanruskeat hiukset, jotka heiluivat vallattomasti tuulessa. Tytön nimi oli Kielo ja hän rakasti luontoa. Kielolla oli pieni, siro nenä, sekä suuret silmäripset, jotka kehystivät hänen kasvojaan. Kännykkäni rupesi soimaan, ja minä havahduin tarinoiden maailmasta.

-Hei! Koska ajattelit palata sieltä? Kello on kymmentä yli kahdeksan illalla, äiti sanoi puhelimeen.

-Moi. Tulen ihan pian, huikkasin nopeasti äidille ja suljin pikaisesti puhelimen, sillä kotona minua odottaisivat matematiikan kotitehtävät. Juoksin nopeasti pois metsästä, joka oli muuttunut heti Auringonlaskun jälkeen pimeäksi.

-Näytät siltä, että olet valvonut koko yön, naurahti Meri ennen äidinkielen tuntia. Opettaja astui luokkaan sellainen ilme kasvoillaan, että olisi testin aika.

-Vuokko! Sinun täytyy nyt ryhdistäytyä, äiti huudahti nähdessään, kuinka huonon numeron olin saanut äidinkielen testistä.

-Mutta äiti… yritin sanoa, mutta hän vaimensi minut katseellaan.

-Tästä lähin sinä luet läksysi paremmin, hän huusi. Huokaisin helpotuksesta,  äiti ollut tällä kertaa lukenut kasvatuskirjoja, joiden todenperäisyys ei ole todistettavissa.

Istuin työpöytäni ääressä tarinavihko edessäni. Asetin kuulakärkikynäni paperille ja rupesin kirjoittamaan. Kynäni lensi paperin toiselta reunalta toiselle. Kuvittelin mieleeni tarinan päähenkilön, ja kuusi sivua oli täynnä. Kuvittelin ongelman, jota Kielo yrittäisi ratkaista. Yritin eläytyä tarinaan, ja 18 sivua oli kirjoitettu. Kynäni kirjoitti kuin itsestään ja olin kirjoittanut 23 sivua. Päätin tarinani onnellisesti ja tunsin voittaneeni- ja niinhän minä olin. Olin luonut tarinan! Kirjoitin tarinani puhtaaksi ja keksin jo tarinalle nimen, “Metsäsisko.” Olin tyytyväinen ja lähetin tarinani ja suljin puhelimeni.

-Mitä täällä melutaan? äiti kysyi kurkistaessaan huoneeni ovesta. -On jo keskiyö!

-Anteeksi. Hyvää yötä, sanoin pahoittelevasti, sillä olin tykkänään ajan kulumisen. Painoin pääni tyynyyn ja unelmoin hetken ennen, kuin uni voitti.

Oli vihdoin se päivä, jolloin voittaja selviäisi! Mutta se ei ollut minulle se tärkein asia. Tärkeintä oli se, että olin luonut tarinan- itse. Avasin puhelimeni ja katselin sivua mykistyneenä. “Ratkaisu oli vaikea, mutta pääsimme lopulta selvyyteenvoittajasta. Ja voittaja on Pia Kurki! Myönnämme kuitenkin toisen palkinnon Vuokko Wihersuolle! Palkinto on iso pyyhekumi. Onnea! Palkinnot postitetaan 10.4. mennessä!” Tuijotin tekstiä hämmästyneenä- olin voittanut toisen sijan! Riensin kertomaan asiasta äidille ja Merelle. Meri tosin naurahti palkinnon kuultuaan, sillä hänen mielestään se oli aika pieni. Minä en välittänyt siitä, sillä olin onnellinen.

Makasin uupuneena pehmeässä sängyssä, jossa oli (vahvoista vastusteluistani huolimatta) prinsessalakanat. Mietin, että tästä se vasta alkaa- tästä lähtien kirjoittaisin usein, ja olisin oma itseni- kirjoittaja!

Mitäs pidit? Sanoja: 1436!