Kauneusunia

Hei! Tässä postaus pitkästä aikaa. Olen hiukan synkemällä tuulella, mutta tervetuloa postaukseen. Se kertoo tytöstä, jota kiusataan ja hänen elämästään. 

Kauneusunia

-Sä oot kaunis, sanoi hän vaikka tiesi etten ollut. 

Olin aina kärsinyt rumuudestani. Olin koettanut kaikkia mahdollisia kauneustuotteita ja meikkejä ja taikakeinoja ja muita, mutta mikään ei tuntunut auttavan.

Minusta tuntui että jokainen joka näki minut ei voinut olla ajattelematta  -Toi on kyllä niin ruma. Minullahan oli kamala epämuodostunut nenä, silmät katsovat kieroon, korva höröllä, ääni kuin palosireenin ja olin laiha ja lyhyt. Ei-varteenotettava.

Minua sai mollata ja haukkua. Minua sai kiusata ja minulle sai ilveillä. Minusta sai puhua pahaa niin että kuulen ja niin etten.

Kaikki oli mätää. Tämä kuiva koppura, mätä maailma halusi saada heikommat lenkit taipumaan.

Ihmiset ovat huolissaan työttömyydestä, mutta samaan aikaan niitä ”heikompia” kiusataan. Kiusaaminen johtaa syrjäytymiseen joka johtaa siihen ettei ole enää töissä eikä ihmisten ilmoilla.

Kiusatut joutuvat elämään yksin.

Sellaiset kuin minä. Kaikki alkoi kun oli ensimmäisellä luokalla. Kaikki olivat olleet minulle ystävällisiä, kunnes me muutimme. Luokan siisteimmät tytöt ottivat minut silmätikuikseen. Voitaisiin kuvitella etteivät pienet prinsessamekkoiset kultakutriset tytöt osaa kiusata. Vielä mitä.

Minusta kiersi mitä ihmeellisimpiä huhuja. Tätä jatkui kolmanteen luokkaan jolloin saimme ihanan opettajan. Kotona oli kamalaa draamaa ja äiti oli alkoholisti, tietysti. Opettaja auttoi minua jaksamaan. Vaikka kiusaaminen jatkuikin, niin opettaja lohdutti ja kannusti minua.

Vitosluokalla opettaja vaihtui. Hän oli tiukka, pullea ja nyrpeä. Olisi voinut luulla, että kiusaaminen olisi loppunut, mutta ei. Ei se loppunut. Mies ei tiennyt yhtään mitään kiusaamisestani eikä ottanut kuuleviin korviinsa minun avunpyyntöjäni. Lakkasin luottamaan aikuisiin.

Seitsemännellä luokalla kiusaamiseni vain jatkui. Kotona äiti ei enää kyennyt huolehtimaan minusta. Vaatteeni olivat joko liian pieniä tai rikkinäisiä. Suurin piirtein koko koulu kiusasi minua. Kukaan ei edes koettanut auttaa minua.

Lukion ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä oli niin kamala, että elämä tuntui menettäneen arvonsa. Samana iltana päätin tehdä jotain. Vaikken mitään hirveän järkevää. Mutta se kuitenkin paransi elämäni.

Oli sateinen ilta ja päätin mennä makaamaan autotielle. Hyvässä lykyssä nukahtaisin ja kuolema olisi kivuttomampaa. Kuitenkin, kun eräs auto jo lähestyi minua ja oli enää noin metrin päässä päätin tehdä jotain.

Tein lastensuojeluilmoituksen itsestäni. Menin poliisille ja koulukuraattorille. Vähitellen asiat alkoivat parantua.

Asun nyt sijaiskodissa eri paikkakunnalla. En harrasta mitään enkä käy koulua. Nautin vain elämästäni, vaikka se oli aika raskasta.

80 vuoden kuluttua…..

Kahdeksankymmenen vuoden päästä makasin yksin isossa parisängyssä. Mieheni oli nukkunut pois viime talvena. Kulunut vuosi oli ollut minulle raskas, mutta sitä edellinen oli ollut täydellinen.

Suljin jo raskaiksikäyneet silmäluomeni ja nukahdin uneen, joka vei minut kauan kauniiden unien valtakuntaan, jossa kohtasin uudellen elämäni parhaat hetket. Nukahdin pois ja näin kauniita, hempeitä kauneusunia.

♥