Kahvia ja auringonlaskuja

Moi! Tällä kertaa luvassa on tarina. Päähenkilönä on noin 45-vuotias mies. Nyt päästän sinut lukemaan. Ihanaa lukuhetkeä!

---

Kahvia ja auringonlaskuja

Oli syyskuinen ilta.

Katselin halvinta kahvia turhautuneena. Kuinka kallista kaikki olikaan! Yksi pieni kahvipaketti maksoi liki kymmenen euroa.

Reppu alkoi jo painaa olallani. Joku kahvi olisi otettava.

Hetken mietinnän jälkeen valitsin halvimman merkin. Laitoin sen ostoskärryyn.

Astelin ärtyneenä kassoille päin. Kassalla numero neljä oli tyhjää.

Tihensin askeleitani, jotta varmasti ehtisin.

Kun vihdoin pääsin paikalle, oli nuoren naismyyjän kädessä jo lappu: seuraava kassa, olkaa hyvä.

Siitä huolimatta nostin ostokset linjalle. Tiesin, että naisen työpäivä oli jo lopussa, mutta minulla oli kiire.

Nuori neiti vilkaisi minua ja huokaisi. Ostokset alkoivat rullata.

Kun kaikki ostokset olivat linjan toisessa päässä ja viimeinenkin ostos piipattu, nosti myyjä katseensa minua kohti ja sanoi: ”Kahdeksankymmentä ja kaksikymmentä, kiitos.”

Nuori nainen katsoi minua odottavasti keväänvihreillä silmillään.

Murahdin ja kaivoin lompakkoni.

Kirjailijan palkka on niin pieni, ettei se riitä mihinkään.

Sinä iltana näpyttelin ikäkululla tietokoneellani uutta lukua tarinaani. Viimeisin kirjani ei ollut menestys. Sitä myytiin 11 kappaletta.

Heräsin puhelimen viestiääneen. Vilkaisin väsyneenä näppäinpuhelintani. Arja oli lähettänyt viestin: ”Tulen ylihuomenna kylään. Onpas ihana nähdä!”

Murahdin. Taas joku kaukainen sukulaistyttö riesana! Viime kerralla hän oli pakottanut minut Jooga -tunneille.

En kuitenkaan jaksanut miettiä koko asiaa, sillä vatsani murisi tyhjyyttään.

Voitelin ruisleivän ja söin sen nojatuolillani tuijottaen samalla televisiota.

Uutisten pääasia oli taas joku sota, murha tai onnettomuus.

Silloin sain idean: voisinhan minä paeta metsään. Jossain kaapin perällä pitäisi olla teltta ja makuupussi.

Aloin etsimään telttaa. Olohuoneen suuressa hyllykössä se ei ainakaan ollut. Eikä puisen työpöydän ahtaissa laatikoissa.

Vilkaisin eteisen suurta puista kaappia. Sen siivous oli niin ja näin, ei se jaksanut kiinnostaa.

Vihdoin, kun olin tyhjentänyt lähestulkoon koko kaapin löytyi teltta suuren paksun nahkatakin alta.

Se teltta toi mieleeni isän kanssa tehdyt telttaretket ja äidin ihanat maitopotut, jotka maistuvat aina yhtä hyviltä, mutta parhaimmilta kuitenkin kesällä.

Kun olin syönyt tukevan lounaan ja pakannut vanhan selkäreppuni oli päähäni syntynyt suunnitelma. Vain parinkymmenen kilometrin päässä oli perheeni vanha kesämökki, jonne olimme ennen matkanneet perheen kanssa.

Tosin ennen kuin välimme menivät. En edes muista, mistä riitelimme. On kummallista, että ihminen voi unohtaa jotain, joka on kuitenkin vaikuttanut merkittävällä tavalla hänen elämäänsä.

Aloitin matkan autolla, mutta bensa loppui pian, joten vaihdoin pyörään. Sillä oli kuitenkin vaikea ajaa pitkin pitkää ja epätasaista metsätietä, jota reunustivat suuret männyt ja puolukan varvut.

Jätin pyörän nojaamaan paksuun mäntyyn ja vaihdoin jalkapatikkaan.

Astelin eteenpäin painava reppu selässä.

Aluksi askeleet tuntuivat kevyiltä, vaivattomilta, mutta jo vartin päästä tuntui siltä, kuin olisi kantanut alasinta selässään.

Tunnin päästä pysähdyin lepäämään. Jalat painoivat ja vatsa murisi.

Kaivoin karjalanpiirakkarasian ja termospullon repusta.

Silmäilin ympäristöä. Autojen ääntä tuskin kuuli. Oli lähes hiljaista.

Havahduin puhelimen soittoääneen. Se oli Arja. Muistutti pölyjen pyyhkimisestä.

Laitoin puhelimen takaisin takin taskuun ja pakkasin eväät takaisin reppuun.

Päätin edetä niin pitkälle, kuin ehtisin, sillä matkaa oli vielä reippaasti jäljellä.

Pinnistelin korkeiden kallioiden yli ja kiipesin silloin tällöin jollekin suurelle kivelle katselemaan maisemaa. Oli kaunista. Ruska kertoi syksyn tulleen.

Pysähdyin vasta auringonlaskun aikaan.

Ilma tuntui selvästi viileämmältä, kuin aikaisemmin.

Aloin virittämään telttaa. Laskin painavan repun sammalmättäälle ja keskityin teltan kasaamiseen.

Muutamankymmenen minuutin jälkeen teltta oli pystyssä.

Oli hyvin hiljaista ja pimeää.

Levitin makuupussin teltan lattialle. Kaivoin repustani kirjan. Silmäilin etukantta arvioiden.

Päätin lukea kirjan.

Tarina tempaisi mukaansa. Hahmot olivat kiinnostavia ja juoni mielenkiintoinen ja selkeä.

Sellaisia kirjoja haluaisin kirjottaa. Sellaisia, jotka tempaavat mukaansa ja ilahduttavat lukijaansa huolimatta iästä tai sukupuolesta.

Pesin hampaani juomapullovedellä ja katselin, kun puut heiluivat vienosti tuulessa.

Kun illan hommat oli tehty käperryin (tai tunkeuduin) makuupussin sisälle.

Kun tarkemmin kuunteli saattoi huomata, ettei ollutkaan aivan hiljaista. Kun makasi aivan hiljaa saattoi kuulla risahduksia tai hiljaista pöllön ulvontaa.

Heräsin Auringon säteisiin, jotka tunkeutuivat teltan pienestä tuuletusaukosta sisään.

Avasin teltan vetoketjun ja rysähdin kaikkine tavaroineni kömpelösti ulos.

Pienen aamupalan jälkeen teltta oli purettava.

Kun tavarat olivat kasassa jatkoin vaellustani.

Maisemat olivat kauniita: jykeviä harmaita kallioita, puita, jotka kurkottivat taivaalle, vilauksia eläimistä.

Kun Aurinko oli laskemassa jalkani olivat hyvin väsyneet ja lihakset kipeitä.

Tiesin kuitenkin, että oli lähellä, sillä maisemat näyttivät jo etäisesti tutuilta.

Ilta ja aamu menivät samalla tavoin, kuin viimeksikin, rauhallisesti.

Noin keskipäivällä tuli Arjalta viesti: ”Missä olet?”, mutta en huomionut viestiä millään tavalla.

Iltapäivällä vaellettuani kauan näin pienen keltaisen mökin, jonka piipusta nousi savua ja ikkunoista loisti valoa.

Silloin mieleeni vyöryi muistoja. Ilontäyteisiä hetkiä, naurua ja heinäsirkkojen sirinää.

Puhelimeni piippasi ties kuinka monetta kertaa. En ollut jaksanut vilkaista puhelintani keskipäivän jälkeen.

Astelin mökin pihalle, sillä olin kyllästynyt nukkumaan teltassa ja kylmässä.

Koputin varovaisesti oveen, sillä en halunnut pelästyttää ketään.

Odotin muutaman minuutin, mutta ketään ei tullut avaamaan. Koputin hieman kovempaa.

Hetken päästä ovi avattiin. Pieni kiharainen nuoren naisen pää kurkisti ovenraosta. Tunnistin hänet Arjaksi.

-Mitä sinä teet täällä? kysyin hetken perästä.

-Et ollut kotona, etkä vastannut, joten tulin tänne, vanhempiesi luokse.

Kasvot näyttivät samalta, kuin ennen, vain pari uutta ryppyä oli ilmestynyt.

-Vanhempani? Ovatko he täällä? huudadin. En voinut peitellä iloista hämmästystäni.

-Kyllä, mutta äitisi on sairas. Hän lähtee pian sairaalaan.

En tiedä, mikä minuun meni, mutta ryntäsin siihen huoneeseen, jossa oletin heidän olevan.

Vaikka oli mukava, helpottava tavata, niin huomasin, ettei asiat olleet kuin ennen. Isän kasvoille oli ilmestynyt monta uutta ryppyä ja äidin kasvot olivat kalpeat. Arja näytti vanhemmalta ja tasapainoisemmalta. Se oli hyvä muutos.

Se oli ilta, jolloin menneet unohdettiin ja asioita sovittiin. Mutta se se oli myös jäähyväisten ilta.

Ambulanssi kaarsi pihasta ja jätti jälkeensä hiljaisuuden ja pimeyden. Äiti oli poissa.

Jos tämä olisi satu, se loppuisi sanoihin: ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.”

Niin ei kuitenkaan käynyt. Elämä ei ole täydellistä, eikä sen kuulukkaan olla.

---