Äitietsintöjä

Noniin kauan odotettu Oonan palkintotarina on täällä tarinan aloitin joskus maaliskuussa, joten jälki saattaa olla sen mukaista. Mutta nyt se on vihdoin valmis!  Tarinan nimi on huono, mutta en keksinyt muuta. Lisäksi en ole mikään taiteilija, joten kuvat samoin….(palkintopostaus)

 Tämä taitaakin olla pisin tarinani!😃 Alla ovat Oonan asettamat ”ehdot’. Tervetuloa lukemaan!

• On sinistä (hoidettu)
• Ei ole selvää juonta (EPÄONNISTUI)
• Päähenkilö on poika (hoidettu)
• On kuvitus (hoidettu)
• Mainitaan kerran sana 🐬 (!hoidettu!)

 

Silitin hellästi rasian kantta – rasian, jonka olin saanut äidiltä. Säilytin rasiassa äidin vanhaa teekuppia, jonka olin vienyt sinne salaa, heti, kun äiti oli kuollut, sillä se oli salaisuus – isälle. Ikävöin äitiäni kovasti. Hän oli kuollut, kun olin ollut viiden – hänet oli tapettu – tai niin ainakin kaikki uskovat. Minusta sitä on vaikea uskoa. Entä, jos äiti elää vielä, entä, jos hän ei ole kuollut?

Isä sanoi, ettei minun pitäisi edes ajatella äitiä, eikä etenkään äidin mahdollisuuksia selviytyä.

En ole koskaan nähnyt isän itkevän äitiä. Enkä kyllä muitakaan asioita. Hän väittää, että olen tyttömäinen, kun itken. Mutta en voi sille mitään. Minun on pakko itkeä.

Isä oli lähtenyt matkalle kolmeksi päiväksi, ja olin päättänyt ottaa selville, äidin salaisuuden: elääkö äiti, ja jos ei elä, niin kuka hänet murhasi tai mihin hän kuoli. Hiippailin äidin vanhaan huoneeseen, jonne isä oli vienyt kaikenlaista tavaraa, turhaa ja käytännöllistä. Kaivoin romppeiden seasta pölyisen pahvilaatikon ja puhalsin pölyjä pois kannelta, ja mietin äitiä. Minulla oli hänestä vain himmeitä, heikkoja muistoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ne olivat pelkkää sumua, haituvapilveä. Kun suurin osa pölyistä oli lähtenyt, siirsin käteni koloon, joka oli pahvilaatikon kyljessä ja nostin kantta. Olin sulkenut silmäni ja avasin ne. Laatikossa oli sininen mekko, jossa oli pitsinen kaulus ja punainen läikkä. Mieleeni tulvi ajatuksia. Oliko punainen läikkä verta? Mistä se oli tullut? Miksi isä oli säästänyt JUURI tämän mekon? Oliko äiti löydetty kuolleena ja isä oli ottanut hänen mekkonsa? Saiko hän ottaa sen? Mihin minun kannattaisi nyt suunnata? ”Poliisiasemalle,” oli ainoa järkevä vaihtoehto, sillä muut olivat pelaaminen, 112:teen soittaminen, soittaminen isälle ja muuta yhtä älytöntä.

 

Kävelin rauhaisessa metsässä matkalla poliisiasemalle. Hätkähdin, sillä joku takanani räsähti. Käänsin katseeni taakseni ja suustani pääsi kimeä kiljaisu, sillä takanani oli nuori lihaksikas mies, jolla oli vihreä paita, jossa oli delfiinin kuva, ei minkään söpön, vaan siihen oli piirretty punaisia läiskiä ja sillä oli pirun sarvet. Mies ei vaikuttanut yhtään ilahtuneeltä tulostani, ja kun hän lähti juoksemaan minua kohti, lähdin toiseen suuntaan. Juoksin niin lujaa, kovempaa, kuin olin koskaan juossut, mutta se ei riittänyt, mies saavutti minua ja voimani alkoivat hiipua. Juoksin etananjuoksua vielä kaksi askelta, sillä jalkani eivät kantaneet pidemmälle. Lysähdin maahan.

 

”Kappas! Oletkin jo hereillä!” ilveili eräs mies minulle.

En vastannut, mutta kysyin sen sijaan: ”Miksi te toitte minut tänne,” kysyin täynnä sisäistä raivoa, jota ei näkynyt paljoa ulkopuolelle.

”No…” eräs aloitti, mutta pisin miehistä peitti hänen suunsa ja iski silmää hänelle. He lähtivät pois, vain melko lyhyt, asiallisesti pukeutunut jäi hetkeksi luokseni.

”Et sitten karkaa”, hän murisi uhkaavasti ja poistui hänkin huoneesta.

Tuijotin hetken aikaa valkoista ovea edessäni. ”Miten mä pääsen täältä pois?” Mietin, sillä olivathan miehet juuri kidnapanneet minut. Silmäilin huonetta ja huomasin ikkunan, joka oli kiinni. Ryntäsin sen luokse hieman liiankin nopeasti ja rämähdin maahan. Nousin nopeasti ylös ja kävelin tällä kertaa sivistyneemmin ikkunalle, siis muuten sivistyneesti, paitsi, että vaatteni olivat pölyn ja kuivuneen kuran peitossa ja polvessani oli vertavuotava haava, ja veri valui nilkkaan, joka tuntui kamalalta, sillä minulla on verikammo. Siirsin käteni ikkunan kahvalle ja avasin ikkunan, en kuitenkaan yltänyt kiipeämään ikkunasta ulos ja niin raahasin ikkunan alle lahon tuolin, joka näytti voivansa lysähtää kasaan milloin vain. Kiipesin kuitenkin vapisevalle tuolille ja tarrasin ikkunalaudasta tiukasti kiinni. Kiskoin itseni ylös ja siinä sitä sitten oltiin- istumassa toisen kerroksen katolla miettien, pitäisikö hypätä, vai ei. Päätin hypätä ja tömähdin melko äänekkäästi maahan. Kuulin samassa huutoja yläpuoleltani ja lähdin juoksemaan.

 

”Väitätkö, että minun pitäisi uskoa tätä? Emme voi pidättää ketään ilman todisteita.” Keski-ikäinen poliisiasemalla työsketelevä mies raivosi. Hän katsoi minuun lohdettaen ja sanoi pehmeämmin: ”Mutta voin kaivaa asiakirjat, jotka koskevat äitiäsi.” Kiitin miestä ja katsoin kun hän siirtyi varastoon, jossa säilytettiin ilmeisesti asiakirjoja. Hetken kuluttua mies tuli luokseni kädessään pino paksuja kirjoja, joiden painoluokka oli helppo arvata miehen pitämistä äänistä, sillä hän ähki ja ähisi kantaessaan pinoa sylissään. ”Tässä” hän ähisi laskessaan pinon pöydälle.

 

Olen katsellut asiakirjoja kohta jo kaksi tuntia. Olen saanut paljon tietoa äidistä. Hänellä oli ruskeat, tuuheat hiukset, jotka ulottuivat vyötärölle saakka ja hän rakasti teekuppiaan. Löysin myös kuvan, jossa oli äidin kuolipaikka ja äiti makaamassa lumessa se sama sininen mekko päällä, jossa oli rinnoilla punainen läikkä ja niin minulle tuli kuvasta huono olo. Sain paljon uutta ajattelemisen aihetta, kuolipaikka, kuolitapa….olin varma, että joku oli tappanut hänet ja kuolinpaikkakin minulla oli tiedossa. Se on rautatien varrella oleva pieni metsikkö, josta liikkui paljon kummitustarinoita ja muita. Mutta minun pitäisi mennä sinne. Pakko.

Kävelen varjoisassa ja pelottavassa metsikössä, jonka pitäisi viedä äidin kuolinpaikalle. Yhtäkkiä joku räsähtää ja minä pidätän hengitystäni. Musta korppi nousee muutaman metrin päästä minusta lentoon, paksut ja takkuiset sulkansa mukanaan. ”Huh….ei se varmasti ollut kukaan tai mikään muu, kuin korppi”, mietin vain rauhoittaakseni itseäni, vaikka se ei auta yhtään, se vain pahentaa tilannetta, sillä se saa minut miettimään, mitä karmeuksia metsässä voisi olla. Viimein saavun junaradan viereen. Junarata on ruostunut ja radan kiskot ovat jossain kohtaa poikki. Missä on kivi, jossa äitini on maannut? Tuossa! Siirryn melko pienelle kivelle, joka oli aivan junaradan vieressä. Nostan varovasti kiveä ja sen alla on pieni hiuspinni, samanlainen, kuin äidillä oli ollut kuvassa. Yhtäkkiä taivaan leikkaa sininen salama ja minä ryntään luolaan, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt. Käperryn mahdollisimman kauas luolan nurkkaan ja jalkani osuu johonkin kovaan ja terävään, joka tekee jalkaani kivuliaan viillon ja jalastani rupeaa valumaan hieman verta. Otan kapistuksen varovasti käteeni ja huomaan, että se oli puukko. Oliko murhaaja tappanut äitini tällä? Katson puukkoa tarkemmin ja huomaan, että siinä on kuivunutta verta ja nimikirjaimet E.R. Kenen nimi alkaa eellä ja sukunimi oli R- alkuinen? -Isän nimi on Ernesti Runko ja erään isän kaverin nimi Eeli Raittisuo. Se on varmaan isä, mietin ja nukahdan koville kiville.

 

Herään linnunlauluun ja ponnahdan ylös kuin taikaiskusta. En kai minä vain nukahtanut? -Toivottavasti en! Niska on kipeä. Samassa puhelimeni alkaa piristä. Se on isä! Unohdin, että hän tulee kotiin. On tainnut jo tulla. Vastaan puhelimeen.

-Missä olet? Kuuluu kova ääni puhelimesta.

-Leikkipuistossa, valehtelen, sillä en halua, että isä tietää lähipäivien tapahtumista.

-Tule sitten heti! Kuuluu.

Painan puhelimen kiinni ja lähden juoksemaan.

 

On kulunut jo vuosi. Olen päättänyt, ettei äitini kuolemastavalla ole mitään väliä.

Isäkin on nykyään mukavampi. Sain selville, että isä ei ole murhaaja, vaan murhaaja oli Eero Ryövyö. Hän on tunnettu rikollinen ja hän murhasi äidin, sillä äiti oli hänen mielestään törkeä.

Minä en aina ymmärrä ihmisiä.

Isä rakasti äitiä paljon ja suri kovasti, kun hän kuoli. Hän halusi vain hävittää kaiken, mikä muistutti häntä äidistä.

Nyt olen ymmärtänyt, ettei aina tarvitse olla salapoliisi.

Perhe on kuitenkin paras. Vaikka aina ei menisi nuottien mukaan.

Mistäs pidit?😬 Loppu oli töksähtävä ja inspiraatio loppui kesken tarinan. Kun kommentoit, vastaa näihin kysymyksiin:

1. Mikä oli hyvää?
2. Oliko postaus hyvän kokoinen?
3. Onko alku vai loppu parempi?
4. Oletko käynyt uimassa?

---