Vaikeuksien kautta voittoon

Heippa! No..tämä tarina oli alun perin kouluun, mutta päätin sitten julkaista sen täällä. Toivottavasti nautit!

Se päivä. Se sateinen päivä, jolloin elämäni muuttui, sillä silloin tapahtui jotain peruuttamatonta. Oli aivan tavallinen syyskuun hämärä ja sateinen ilta. Kävelin läpimärkänä kohti kotiani. Olin kovin väsynyt(pesäpallotreenejen takia). Aloin ylittämään viimeistä suojatietä, kun olin noin puolessavälissä näin muutaman sadan metrin päässä tummmansinisen auton, joka ajoi kovaa vauhtia. Olin lamaantunut, enkä pystynyt liikkumaan. Tuijotin lähenevää autoa silmät kauhusta suurina. Auton kuski yritti selvästi pysäyttää autoa, mutta jarrutusmatka oli liian pieni. Ehdin kirkaista hätäisesti korvia vihlovan kimeän kirkaisun ennen, kun kaikki pimeni.

“Onko hän kuunossa? Elääkö hän vielä? Mitä tapahtui?” Kuulen äitini hätäisen ja huolestuneen äänen. Yritän nousta, mutta tunnen oikeassa kädessäni ja kyljessäni vihlovaa kipua. Päästän hiljaisen huudon, sillä kurkustani tule tule muuta sen kuivuuden takia. Äitini sekä joukko valkopukuisia lääkäreitä kääntyvät katsomaan minua. Äiti ryntää luokseni, vaikka lääkärit yrittävät rauhoitella ja estellä häntä.                                            ”Sattuuko sinuun? Mitä kuuluu? Ihana nähdä sinua, Sophia rakas!” Äiti huudahtaa, kun on päässyt luokseni.

”Sattuu kamalasti. Kiva, kun tulit.”Yritän sanoa, mutta kuivasta kurkustani ei kuulu paljoa mitään. Äitini hymyilee minulle sitä täydellistä hymyään, joka saa minut aina iloisemmaksi ja oloni paremmaksi.

-Mitä minulle on käynyt? Kysyn uteliaan väsyneesti. Äitini kalpenee. Hän vilkaisee lääkereitä ja sanoo vakavasti:

– Sinulta on murtunut olkapäästä joku luu, jalasta luu ja selästä luu…– Et välttämättä voi enää koskaan juosta, ainakaan samalla tavalla, kuin ennen. Tuijotan vuoron perään suurilla, pyöreillä silmilläni äitiä ja lääkäreitä. ”Oikeasti?” Kysyn lämpimän peiton alta. Äitini nyökkää.

On kulunut kaksi päivää. Makaan tylsistyneenä sängyssä. Minua on yritetty saada iloisemmaksi, mutta ei elämä ei tunnu maistuvan. Äiti olisi halunnut jäädä luokseni jokaikiseksi sekunniksi, mutta hänellä on töitä. Äiti käy kyllä usein täällä, mutta se ei ole sama asia kuin kotona, kun olen kipeä. Mietin ystävääni Bethiä ja isääni,joka kuoli, kun olin viiden vanha. Sitten mietin pesäpalloa. Vasta silloin tajuan erään asian- en ehkä pääse pelaamaan enää pesäpalloa. Olin ajatellut, että olisin vanhempana pesäpalloilija, mutta minusta tuntuu, että se haave myrskaitui  loukkaantumiseni myötä hiuksen hienoiksi palasiksi.

Kahden viikon kuluttua:

“Olen jo melkein terve. Lääkäri on kertonut, että minun täytyy pysyä pyörätuolissa aika kauan, ehkä jopa koko ikäni. Olen lähiaikoina miettinyt paljon elämään. Olen päättänyt, että minun täytyy iloita ja nauttia elämästäni, vaikka välillä tuntuu, että se on mahdotonta. Olen totutellut elämään pyörätuolin kanssa ja olen sopeutunut siihen melko hyvin. Pääsen vasta huomenna kotiin. Se on ihanaa, koska minulla on kova ikävä kotiani. Mutta nyt on ilta ja minua väsyttää, minun pitää lopettaa kirjoittaminen. Hyvää yötä päiväkirja, huomenna tavataan,” Näin lukee päiväkirjassani tämän päivän osalta.

Minä rakastan kirjoittamista ja uskollista päiväkirjaani, joka on kulkenut mukanani jo kolme vuotta. Painan pääni pehmeään tyynyyn ja nukahdan.

Herään väsyneenä ja nostan pääni: tänään on se päivä, jolloin pääsen kotiin. Tästä päivästä eteenpäin kaikki on hyvin. Selviydyn hoitajan kanssa jotenkin kunnialla pyörätuoliin ja hoitaja ottaa reppuni, jossa on vaatteita, hammasharja, päiväkirja, kyniä ja muita välttämättömiä tavaroita. Ja tietysti siellä on myös koulukirjoja, joiden tehtävissä äiti ja joskus harvoin hoitajat ovat auttaneet minua koulutehtävissä. Olen vain muutaman kappaleen jäljessä koulutyöstä.

Olen ollut kotona jo kaksi viikkoa. Rakastan kotiamme. Se on kaupungissa, mutta kuitenkin sen lähellä on paljon kasveja ja puita. Sairaalassa minulle oli jo ehtinyt tulla ikävä sitä, kun aurinko paistaa ikkunasta sisään niin lempeästi ja reippaasti. Rakastan herätä auringon paisteeseen ja lintujen lauluun. Pesäpallosta joudun pitämään taukoa, kunnes siihen keksitään, miten sitä voidaan pelata pyörätuolissa. Minä menen huomenna jo kouluun. On ihana nähdä Beth pitkästä aikaa. Mutta nyt on ilta ja minun pitäisi nukahtaa. Painan silmäni hitaasti kiinni ja nukahdan syvään, levolliseen uneen.

Hassua muuten, että MINÄ kirjoitan tälläistä, kun itselläni ei ole murtunut luu…😂 Mutta tykkäsitkö tarinasta?