Haalistuvat muistot

Moikka! Tänään päätin tehdä tällaisen postauksen, joka on alussa tarina, mutta lopussa se muistuttaa runoa. Arvostan suuresti jos kommentoitte. Sanoja:

~200 (ei paljoa)

”Heräsin harvinaisen pirteänä uuteen aamuun. Kuulin, kuinka linnut visersivät pensaikossa. Puin nopeasti vaatteet päälleni ja ryntäsin ulos. Luonto heräili. Linnut visersivät. Ja takapihallamme pomppi rusakko. Kun menin lähemmäs, se meni kauemmas. Lopulta luovuin leikistä. Istahdin pihakeinuumme. Ihailin luontoa. Kuinka ahkerasti eläimet ahersivat. Eivätkä ne huolehtineet mistään. Tunnelma oli täydellinen. Ilma oli raikas. Huomasin, kuinka vuoden ensimmäiset leskenlehdet pilkistivät maasta. Oli niin vapaa olo, mikään ei olisi voinut rikkoa tätä täydellistä hetkeä, paitsi, äiti:

– ”Mitä sinä teet ulkona, vielä ilman takkia ja tähän aikaan vuodesta!?”

-Öhh…ulkona on niin kaunista, sopersin äidille.

– Heti sisälle!, äiti karjaisi.

Tottelin. En halunnut väitellä. Se hetki oli ohi. Pääsin vielä pihalle. Mutta sillä ei ollut enään niin kaunista, sillä se hetki oli ohi. Mutta muistelin sitä hetkeä lämmöllä. Sitä aamua, niin kaunista. Hetket ovat niin lyhyitä. Mutta näen sen hetken vielä niin selvästi, päässäni. Voin palata siihen hetkeen milloin vain, siihen asti, kunnes aika hävittää sen, muiston, ainutlaatuisen ja ainutkertaisen. Sen, jonka voi kokea vain kerran elämässään.

Mutta voin kokea sen vielä,

Niin ihmeellisenä,

Mutta en samanlaisena,

Mutta silti,

Se elää vielä,

Se muisto,

Niin kaunis,

ihana,

Jonka aika kuluttaa,

Haalistaa,

Kunnes siitä ei saa enää selvää.

Ei ikinä.

Mutta näen se vielä.

Muiston.”

Piditkö?