Maailman kaunein niitty

Moikka, olen tehnyt taas tarinan, pääni on melkein pullollaan ideoita ja siksi kirjoitan niitä tänne. Mutta nyt, nauti uudesta tarinastani.

Ihastelen kesämökkimme lähiseutua. Monien mielestä se ei ole kaunis. Mutta minusta se on kaunis. Siinä on jotain, jotain niin ihmeellistä, taijanomaista ja ihastuttavaa. Ihailen pitkiä puita, tuuheita pensaita sekä vanhoja raunioita, joiden vieressä on kaunis kukkaketo. Kukkaketo on värikäs. Voikukkia, orvokkeja ja syreeni pensaita…olen onnellinen. Niin onnellinen. Kuulen, kun tuuli humisee puiden latvustossa, linnut visertävät ja mehiläiset pörrääväät ympärilläni kukissa. On kesä. Mutta kesä ei ole ikuinen. Kun kesä loppuu, kaikki loppuu. Myymme kesätalomme, paras kaverini muuttaa, eikä elämä tule  olemaan koskaan samanlaista. Joudun takaisin tunkkaiseen kaupunkiin, enkä pääse enää koskaan tänne, unelmoimaan tai ihailemaan luontoa. Mutta se täytyy hyväksyä. Vaikka se on vaikeaa. Silmäkulmassani on kyyneltippa. Se valuu pitkin poskeani ja tippuu mekolleni. Mutta nyt on vielä kesä. Siitä täytyy nauttia. Kirmaan niitylle kuin poni pitkästä aikaa laitumelle. Vielä on kesä. ”Ihana kesä”, kuiskaan ruoholle, perhosille, kukille, mehiläisille, vanhoille raunioille, niitylle, puille ja pensaille. ”Kesä.”

Mitä mieltä olit tarinasta? Oliko se kaunis? Mitä pitää parantaa? Entä mikä oli hyvää? Arvostan suuresti, jos kommentoitte. Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti. 😄