Moi! Uusi osa tähän tarinaan tulikin yllättävän nopeasti. Tässä osassa Minttu tutkii ja löytää kaikkea. Toivon, että pidät myös tästä osasta ja kerrot, piditkö enemmän 1. Osasta vai 2. Kiitos, kun olet täällä!💙

P.S. sanoja on 871!

2. Osa

3. Luku: tutkimuksia

Isä oli minulle hyvin rakas. Muistan hänet, leikkisät jäänsiniset silmät ja vaaleat, pörröiset hiukset. Ja kirkkaan naurun.

Sitä oli aina niin ihana kuulla. Tuntui, että maailmassa ei olisi ketään muuta, ei huolia, ärsyttäviä ihmisiä, ei mitään kamalaa.

Mutta eräänä päivänä hän katosi. Äiti itki. Olin vasta kuuden, enkä tajunnut mitään.

Tajusin kuitenkin, että oli turha udella.

Hän ei kuitenkaan palaisi.

Vähitellen uteliaisuuteni kuitenkin palasi ja kaivoin äidin kaapin läpi.

Sieltä ei löytynyt yhtään mitään.

Luovutin.

Kun muutimme uuteen kotiin uteliaisuuteni kuitenkin palasi.

Se toi mieleeni jotain joka oli ollut kauan piilossa sisälläni.

Isän.

Eli olin muuttanut uuteen taloon äitini kanssa.

Minulla oli kamala ikävä lähimetsää, Viljaa ja kaikkea.

Uudessa huoneessani oli jotain, joka muistutti minua isästä.

Ruskea kaappi. Avasin sen ja katsoin sitä kuin vanhaa tuttavaa, jonka näin pitkästä aikaa.

Muistin pitkästä aikaa salalokeron, johon isä oli piilottanut piirroslehtiön, johon olimme piirtäneet yhdessä kaikkea. (En vieläkään tajua, miten olin unohtanut sen.)

Mietin, olisiko se vielä siellä sillä se kaappi oli sama.

Kurkoitin kaapin perälle ja löysin pienen, karhean puisen kahvan. Vedin siitä ja luukku avautui. Tungin käteni pieneen laatikkoon.

Siellä ei ollut sitä, mutta kun tunnustelin sitä tarkemmin löysin sieltä pienen ryppyisen paperin, johon oli kirjoitettu sotkuisella käsialalla ”anteeksi”.

Voisiko se olla isän jättämä?

Käsiala muistutti minua isästä, mutta hän korosti aina käsialaansa, mutta entäs jos hänellä oli kiire ja hän ei ehtinyt lähettää muuta.

Kääntelin paperia ja löysin toiselta puolelta sotkuisesti piirretyn pilven.

Kaivelin muistiani, mutta pilvi ei muistuttanut minua mistään.

Illalla sängyssä muistelin kaikkea. Oliko pilvi eräänlainen salaviesti ja voisiko se kertoa jotain tärkeää?

Katseeni osui pieneen tauluun, joka roikkui vuoteeni yläpuolella. Siinä luki ”älä menetä toivoasi.” Siinä oli kuva sinisestä taivaasta, jossa oli yksi pilvi.

Voisiko se olla se salakielinen viesti?

En tajunnut, miten se voisi auttaa minua.

Miten minä voisin vain odottaa ja toivoa parasta?

Entä jos isällä ei olisi kaikki kunnossa? Koska näkisin hänet?

Se ilta meni myöhään. Nukahdin vasta kolmelta. Heräsin kymmeneltä ja astelin keittiöön. Oli kesäloma ja sunnuntai, joten äidillä oli vapaata töistä.

Istuuduin pöytään ja rupesin miettimään.

-Mikä mietityttää?

-Isä, vastasin totuudenmukaisesti.

Äiti kalpeni ja katsoi ikkunaan kuin muistellen menneitä.

-Kai minä sitä voin vähän kertoa sinulle, hän sanoi ja katsoi taas ulos ikkunasta. – Isäsi oli hyvä mies, kuten jo tiedätkin.(Tässä kohtaa hänen silmissään oli kyyneleitä ja hän piti pienen tauon.) Hänen elämäntehtävänsä oli kirjoittaminen. Hän oli siinä hyvä. Hän lähti yhtäkkiä. Hän jätti minulle lyhyen kirjeen. Sen jälkeen ei kuulunut mitään.

-Mitä siinä kirjeessä oli? Kysyin uteliaana.

-Olet liian nuori lukemaan sen, hän sanoi. -Minun pitää mennä nyt asioille.

4. Luku: Murheita

Puolen vuoden kuluttua koulu painoi päälle, ystäviä ei ollut ja äidillä oli kamalasti töitä.

Tuntui yksinäiseltä ja ikävältä.

Tuntui hylätyltä.

Olin tekemässä läksyjä. Katseeni kiinnittyi vanhan kirjan välistä pilkistävään lappuseen.

Sen kirjan olin saanut isältä ollessani neljä.

Kirja kertoi prinsessasta, joka harjasi hiuksiaan koko ajan.(tsekkaa Tavoitteena tarina😉)

Lopussa prinsessa kuitenkin tajusi, että kauneus ei riipu pelkästään hiusten harjaamisesta, vaan myös muodikkaista vaatteista ja tuhdeista meikeistä.

En tajua vielä tänäkään päivänä, miksi hän antoi sen minulle.

Lapussa luki vain ”kakka haisee.” ja käsiala oli minun. Miksi olin kirjoittanut sen?

Joka tapauksessa arki oli tylsää ja väsytti.

Tuntui, ettei elämä enää tuntunut elämisen arvoiselta.

Oli tylsää, ikävää ja koulussa meni huonosti, sillä se ei enää kiinnostanut. Uusi opettaja piti pistokokeita ja tarkisti itse kaikkien läksyt.

Ystäviä ei ollut ja minua kiusattiin.

Äiti yritti auttaa, mutta ei tiennyt mitä tehdä. Hän kertoi opettajille ja yritti kaikkea, mutta mikään ei auttanut.

Kuten jo sanoin, niin oli ikävää ja koulussa meni huonosti.

Jopa arjen tavalliset askareet ja harrastukset tuntuivat tyhjiltä.

Eräänä iltapäivänä olin tekemässä äidinkielen tehtäviä.

Tehtävänä oli kirjoittaa tarina ihmisestä, joka ikävöi jotain.

Ja minä kirjoitin isästä.

Aluksi se oli vaikeaa, sillä joistakin asioista on vain kovin vaikeaa kirjoittaa.

Kaivelin muistojani ja listasin kaiken tärkeän ja ei niin tärkeän.

Tarinasta ei tullut kovin hyvä, mutta pidin siitä, sillä se oli harvinaisen hyvä verrattuna toiseen tarinaani, jonka olin tehnyt 7,5- vuotiaana.

Tarina, jonka tein kertoi prinsessasta, joka harjasi hiuksiaan (olin matkinut melkoisesti sitä kirjaa).

Yhtäkkiä elämä tuntui hiukkasen paremmalta.

Jopa ruoka maistui paremmalta.

Koulussa äidinkielen opettaja vaikutti vakuuttuneelta, sillä hän suositteli minulle erästä kirjoituskerhoa.

En mennyt siihen, sillä tiesin, että siinä oli luokkalaisiani, vielä kaikkein ärsyttävimpiä.

Lisäksi opettaja ehdotti, että lukisin tarinani luokan edessä.

En suostunut siihen, mutta opettaja sai luvan lukea sen itse luokalle.

Istuin hiljaa paikallani kun hän luki vakaalla äänellä tarinani:

 -Eräänä iltana eräs tyttö, joka oli vasta kuuden hyvästeli viimeisen kerran isänsä. Hän muisteli niitä hetkiä, joita oli viettänyt isänsä kanssa. Niitä ilon ja onnen täytteisiä hetkiä, jotka oli hänelle suotu. 

 Tyttö ei toki ymmärtänyt, miksi isä itki ja sanoi: ”Hyvästi pikku prinsessa. Kenties tapaamme vielä. Älä menetä toivoasi.”

 Vuosia tyttö mietti, mitä isä oli tarkoittanut.

 Vasta aikuisena hän pystyi hyväksymään isänsä lähdön.

 Monien vuosien päästä hän kuitenkin tapasi isänsä viimeisen kerran.

 Se oli heidän viimeinen hetkensä ja nuori nainen muisteli aina tähtien loisteessa sitä kaunista hetkeä, jonka he olivat viettäneet viimeisen kerran.”

Se tarina ei ollut läheskään samanlainen kuin minun elämäni, mutta kun olin kirjoittanut sen, tuntui kuin tarina olisi osa minua.