En osaa enää kirjoittaa. On kuin en enää ymmärtäisi muita. Tai itseäni.
Mulle oli ennen aina niin helppo kirjoittaa tarina.
Saatoin käyttää sitä melkeinkuin pakokeinona todellisuudesta. Kirjoittaessa sai hengittää ja sanoa miltä tuntui.
Nyt kaikki on niin paljon vaikeempaa.
Miten voisin kirjoittaa kenenkään tunteista, jos en saa edes selvää omistani?
Opet hokee, että lukea pitäisi. Enhän mä muuta teekkään, kun luen kokeisiin.
Ehkä oon laittanut riman liian korkeelle. Ehkä oon pitänyt liian pitkän tauon.
Ehkä.
Ennen saatoin vain valita hahmon ja kirjoittaa vapaasti kenestä tahansa tekemässä lähes mitä tahansa.
Nyt osaan kirjoittaa vain itsetuhoisista teineistä.
Kadehdin pikkulapsia. Sitä miten kivaa niillä on. Miten usein ne hymyilee, miten vahvasti ne tuntee ilon.
Ja muistan niin hyvin sen ajan, kun katoin niitä teinejä, jotka käveli ohi ja olin että vau. Isona tulisin olee just tollanen.
Miksi en vois vaan kelata pari vuotta taaksepäin ja unohtaa tän kaiken paskan?
Muistaa sen ajan jolloin ihailevasti paheksuttiin niitä kiroilevia teinejä. Muistaa, kun tuli ikionnelliseksi, kun pikkukakkosessa oli se lempiohjelma.
Miten voisinkaan kirjoittaa, jos en tiedä mitä tuntea?